Suomessa on kaksi kansallista viittomakieltä, jotka ovat suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli. Kuurojen Liiton arvion mukaan kyseisten kielten käyttäjiä on yhteensä noin 10 000– 14 000. Viittomakielisellä tarkoitetaan sellaista henkilöä, jonka äidinkieli- tai ensikieli on viittomakieli. Kuulotaustaan katsomatta myös kuulevakin voi omaksua jommankumman viittomakielen äidinkielekseen (esim. kuurojen vanhempien kuulevat lapset). Maailman kuurojenliitto on arvioinut, että maailmassa on 70 miljoonaa kuuroa, joista kymmenen prosenttia on saanut jonkinlaisen koulutuksen. Tästä koulutetusta joukosta tosin vain alle kaksi prosenttia viittomakielellä. 

Suomessakaan tilanne ei ole ruusuinen. Pääsin opiskelemaan suomalaista viittomakieltä äidinkielenä ensimmäistä kertaa 24-vuotiaana Jyväskylän yliopistossa. Haluan tässä kertoa kokemuksistani suomalaisen viittomakielen opetusharjoittelusta, jonka suoritin opiskellessani yliopistossa. Valmistuin filosofian maisteriksi ja suomalaisen viittomakielen aineenopettajaksi syksyllä 2012. Alla oleva tekstikatkelma on suora lainaus kirjastani (Viiton – olen olemassa), jossa kerron omaelämäkerrallisella otteella kasvutarinani syrjäytyneestä, masentuneesta nuoresta, jolla vakava identiteettikriisi äidinkielensä suhteen, kohti ylpeää, itsetietoista viittomakielistä sekä monikielistä aikuista. 

Suoritin kandidaatin tutkinnon keväällä 2008. Olin saavuttanut ensimmäisen välietapin yliopistossa. Syksyllä olivat vuorossa kasvatustieteen pedagogiset aineopinnot, joihin opiskelijaryhmämme panosti kokonaisen lukuvuoden. Jakso sisälsi paljon opetusharjoittelua, kotiryhmiä, lukupiirejä, yhteisiä esiintymisiä. Lukuvuosi oli todella hektinen, mikä tiivisti porukkamme yhteishenkeä entisestään. Sain uusia oivalluksia muun muassa siitä, millä tavoin suomalaista viittomakieltä olisi mielekästä opettaa eri kohderyhmille.  

Pääsin harjoittelemaan opettamista kuurojenkoulussa. Opetussuunnitelmassa viittomakielelle äidinkielenä oli varattu vain 1-2 tuntia viikossa. Kuuron opettajan kanssa kapinoimme tätä niukkuutta vastaan ja tuplasimme tuntimäärän. Emmin pitkään, mitä opettaisin. Viittomakielistä opetusmateriaalia ei ollut valmiina. Lopuksi keksin hyödyntää yliopistossa oppimaani. Oppilailla oli vahva kielitaito, mutta kielen rakenteeseen liittyvät käsitteet olivat sen sijaan vieraita ja aiheuttivat heissä hämmennystä. Luokkaan syntyi kriittistä ajatustenvaihtoa. Ennen pitkää havaitsin oppilaitteni ilmeissä oivalluksen tuottamaa riemua, mikä sulatti sydämeni. Itkin tunnin jälkeen. Miksei viittomakielen opetus voinut olla yksinkertaisesti itsestään selvää eikä vain harvinaista herkkua?  

Opetusharjoittelu osoitti minulle aidon kohtaamisen merkityksen. Kysymys on omien rajojen rikkomisesta ja ennakkoluulojen hylkäämisestä. Aito kohtaaminen on suunnittelematonta – kumpaakin kuunnellaan ja tuetaan. Tämä mahdollisti sen, että opettajana myös minä opin paljon oppilailtani. 

Viiton – olen olemassa: sivut 114-115.  

Suomessa on säädetty viittomakielilaki vuonna 2015 sekä ratifioitu YK:n vammaisten ihmisoikeussopimus vuonna 2016, jotka turvaavat molempien viittomakielten aseman. Lainsäädännössä kyllä, mutta ei vielä tarpeeksi ruohonjuuritasolla. Valitettavan moni viittomakielisistä tai viittomakielestä kiinnostuneista eivät saa viittomakielistä opetusta kuntien taloudellisista tilanteista tai muista syistä johtuen. Kokemuksestani suurimpana syynä on tiedon puute viittomakielen merkityksestä tunnekielen ja identiteetin rakentamisessa. Viittomakielten eri modaliteetti (visuaalis-gesturaalisuus eli näköön ja kehon käyttöön liittyvät aistikanavat) tarjoaa uudenlaisen tavan hahmottaa maailmankuvaa – se rikastaa entisestään monikielisyyden ja -kulttuurisuuden kirjoa modaliteetin suhteen. 

Juhana Salonen 
Projektitutkija 
Viittomakielen keskus, Jyväskylän yliopisto 

https://juhanasalonen.jimdofree.com/  


0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *